Jo muutamia vuosia sitten silloinen työkaverini tilasi positiivareiden Ajatusten Aamiaista.
Eräänä aamuna tämä oli sen päivän viestinä.
Jo silloin tämä kosketti ja jäi mieleen.
Nyt, esikoisen muutettua, tämän viesti on vielä koskettavampi,
mutta niin totta.
Tiedän lapseni jo loitonneen vaikken sitä millään haluaisi.
Mutta eihän minulta siihen lupaa pyydetä, en minäkään pyytänyt äidiltäni.
Minusta lapset ovat kuin leijoja. Niitä yrittää koko ikänsä saada nousemaan maasta. Niitä juoksuttaa, kunnes molemmat hengästyvät... ne romahtavat alas... ne iskeytyvät kattoon... niitä paikkaa ja lohduttaa, säätelee ja opettaa. Niiden näkee nousevan tuulen mukana ja niille vakuuttelee, että jonakin päivänä nekin lentävät.
Lopulta ne ovat ilmassa: ne vaativat lisää narua ja sinä annat. Mutta jokainen narukerän pyörähdys sekoittaa iloon surua. Leija etääntyy, ja tiedät, että tuo kaunis olento pian katkaisee yhdistävän narun ja kaartelee pilvissä niin kuin sen tarkoitus on: yksin ja vapaana. Vasta sitten tiedät itse täyttäneesi tehtäväsi.
-ErmaBombeck-
Elämän makuista loppuviikkoa!
Johanna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti